Einari Vuorela -runopalkintoehdokkat 2023 on julkaistu

TIEDOTE

Julkaisuvapaa 9.6.2023

Keuruun kaupungin vuonna 1997 perustama Einari Vuorela -runopalkinto annetaan kirjailijalle ansiokkaasta suomenkielisestä runoteoksesta.

8 500 euron tunnustus on huomionosoitus maamme runoilijoille, runolle ja kielelle. Palkinto jaetaan joka kolmas vuosi ja se rahoitetaan Einari Vuorela -rahastosta. Runopalkinnon kunniapuheenjohtajana toimii professori Anto Leikola.

Ehdolle on asetettu vuosina 2020-2022 julkaistut, suomenkieliset runokokoelmat.

Palkintoraati:  Kirjailijat Johanna Venho, pj., Hannele Huovi ja Jukka koskelainen

Vuoden runopalkinnon saaja julkistetaan Keuruulla la 9.9.2023 ja palkintoehdokkaat pe 2023 klo 12 alkavassa tilaisuudessa Kulttuuritalo Kimarassa.

Livestream: youtube.com/watch?v=8qfRwcV-ZIE .

Lähetys 9.6.2023 alkaa klo 12

Palkintolautakunta on asettanut ehdolle seuraavat teokset perusteluineen.

Silja Järventausta: Iltapäivä isolla kirjaimella (Teos)
Silja Järventausta on kielen taikuri ja sanojen silmänkääntäjä, jonka lausetta aloittaessaan ei voi koskaan tietää, mihin suuntaan se
kiepahtaa. Iltapäivä isolla kirjaimella -kokoelmassa liikkuu ihminen maailmassa: sivullisena ja osana kokonaisuutta, kaikkea
tarkkaillen ja viistosti omaa kieltään puhuen. ”Tien sivuun hän kuuluu. Kuuluu paikalla olleen”, runo ilmoittaa. Isot asiat kuten luonto,
maapallon tila ja ajan kuluminen tuoreutetaan niin, että ne tarkoittavat joka kulkemalla vähän eri asioita. Kun Järventaustan
arvaamaton kieli onnistuu kommunikoimaan, yllättämään ja kantamaan myös edeltäjiään mukanaan, tapahtuu runon ihme: tässä pandemian ja outojen lakien raskauttamassa maailmassa kuljetaan yksin, mutta sanoja pitkin myös toisiamme kohti.

Jussi Hyvärinen: Olduvain rotko (Kulttuurivihkot)
Jussi Hyvärisen kokoelma Olduvain rotko loihtii kielellisesti hiotun, silti monisärmäisen freskon maailmasta ja sen historiasta. Aluksi pudotaan avaruusalukselta maahan ja nähdään maa ensimmäistä kertaa. Runo vie ihmisen Afrikkaan, ihmisen alkuun. Meno historian poikki ei ole kovin juhlallista, sillä menneisyys ja nykyisyys, myytit, tarinat ja tiede sekoittuvat vallattomasti: ”esi-isät astuvat keltaiseen sukellusveneeseen”. Näin syntyy kuva kuohuvasta maailmasta, jossa pitää juosta naapuria pakoon, kunnes ”mummo pesee ja valkaisee / repaleiksi ammutun sielun”. Mukaan mahtuvat niin keittävät hilkkapääeukot kuin elementtitalot, mopon rassaus, freskon maalaus ja koko sivilisaation ristiriitainen prosessi. Siihen tuo rauhaa lapsen vieminen päiväkotiin. Silti ihminen kurottaa vielä arkielämää suurempaan ulottuvuuteen.

Sanna Karlström: Pehmeät kudokset (Otava)
Sanna Karlströmin teos Pehmeät kudokset kietoo lujalla, kestävällä langalla äidin elämän ja kuoleman säikeet tiiviiksi kokonaisuudeksi. Pehmeät kudokset on paneutumista vaativa teos, se ei tyhjene useallakaan lukukerralla, vaan jättää kerta kerralta uusia salaisuuksia pohdittavaksi. Karlström työntyy päättäväisesti suruun kuin neula mustaan samettiin. Äidistä näkyy, että ”tämäkin päivä on ollut pitkä ja epäoikeudenmukainen”. Äidin kallo on astia, kulho, josta eivät hedelmät lopu. Kun kulho on syöty tyhjäksi, se sulautuu ja valuu sammaleiseen metsään. Karlströmin kirkas ilmaisu osoittaa, ettei elämässä ole puhdasta surua eikä puhdasta iloa. Kaikesta huolimatta teos saa vakuuttumaan siitä, että ihminen on valo muiden valaisimien joukossa.

Markku Kaskela: Mekaniikka (Enostone)
Markku Kaskelan Mekaniikka etenee jouhevasti arjen tasolla, vaikka se kertoo muodonmuutoksesta: kirjan puhujasta tulee puu. Silti hän jatkaa elämäänsä ja toimintaansa, kulkee kaupungissa ja panee kesämökin talviteloille. Suhde maailmaan kuitenkin muuttuu: toisaalta puu on yksinäinen, toisaalta hän näkee kaiken laajemmin ja on tiiviimmin yhteydessä luontoon ja tapahtumien virtaan. ”Jos prosessi itsessään on uusi identiteetti, myrsky merellä, / taivaitten aukeaminen, kävely aukiolle, sateet saaren takana”. Runot puhuvat tavoista havainnoida ja suhtautua eteen putkahtaviin ilmiöihin. Sisäinen kokemus syvenee, ja kirjan maisemasta tulee ikään kuin laajentunut arki, jossa kulttuurin kerrokset näkyvät. Yksilön kokemukset saavat merkityksensä ympäristöstä ja muista ihmisistä.

Sirpa Kyyrönen: Nimesi on Marjatta (Otava)
Sirpa Kyyrösen Nimesi on Marjatta kirja kajoaa heti alkuun ikonisen Neitsyt Marian kuvaan. Hänen yltään riisutaan koruja ja kasvoja, peilejä ja piirteitä, jotta päästään paljaasti koskettamaan itseä ja toista. Paljaudesta pulppuaa hurjaa, huikeaa runsautta: Kyyrösen kieli rönsyää ja ryöppyää, näyttää ruumiillisen kokemuksen kaikessa väkevyydessään, kauneudessaan ja rujoudessaan. Ollaan naisruumiissa, hedelmöitytään, kannetaan lasta, synnytetään, eikä mikään näytä tavanomaiselta, vaan kohoaa mutapohjasta ikivanhana ja uutena. ”Simpukankuoret, leväperuukit, muovinraadot, jokin linnun kallo”: ihminen syntyy keskeltä alkumerta, jonka on muovipusseineen saastuttanut. Tunteet liikkuvat onnesta suruun, rakastettu tulee ja lähtee, mutta Marjatta pysyy, jää istumaan ”sen järven rannalle jonka pohjassa pääskynen nukkuu talviunta”.

Kunniamaininnan saa Sinikka Huusko teoksellaan Kokonaan (Kulttuurivihkot)
Huusko kuvaa hengästyttävän konkreettisesti heittäytyvää, palavaa ja hullua rakastumista, jossa on myös pakonomaisen rakkauden tuhoisia piirteitä. Hän näyttää pelottavan, ihanan ja järkyttävän hullaantumisen vahvasti ja hellästi kielellä, johon on helppo tarttua. ”Rakkaus rusikoi pikku nyrkeillään kehikot liitoksistaan, riehuu kuin tappamisen makuun päässyt keiju lähteen äärellä.” Hän kirjoittaa ihmisistä, jotka palelevat ja ovat luopuneet toivosta”, joka voisi saada alkunsa ”kun olkapää ihan vahingossa toisen olkapäätä suutelee.” Rakkaus ei koskaan häviä. Eikä se kulu loppuun runojen runojen aiheena, kun siihen tartutaan näin väkevin lausein.

Lisätietoja raadin pj. Johanna Venho puh. 044 364 0846 johanna.venho@saunalahti.fi tai raadin sihteeri Virva Asp, puh. 040 716 0681, virva.asp@keuruu.fi