Einari Vuorela runopalkinnon 2023 saajat ovat julkaistu
Palkintolautakunta päätyi jakamaan palkinnon kahden teoksen kesken.
Palkinnon saavat:
Sirpa Kyyrönen: Nimesi on Marjatta (Otava)
Sirpa Kyyrösen Nimesi on Marjatta kirja kajoaa heti alkuun ikonisen Neitsyt Marian kuvaan. Hänen yltään riisutaan koruja ja kasvoja, peilejä ja piirteitä, jotta päästään paljaasti koskettamaan itseä ja toista. Paljaudesta pulppuaa hurjaa, huikeaa runsautta: Kyyrösen kieli rönsyää ja ryöppyää, näyttää ruumiillisen kokemuksen kaikessa väkevyydessään, kauneudessaan ja rujoudessaan. Ollaan naisruumiissa, hedelmöitytään, kannetaan lasta, synnytetään, eikä mikään näytä tavanomaiselta, vaan kohoaa mutapohjasta ikivanhana ja uutena. ”Simpukankuoret, leväperuukit, muovinraadot, jokin linnun kallo”: ihminen syntyy keskeltä alkumerta, jonka on muovipusseineen saastuttanut. Tunteet liikkuvat onnesta suruun, rakastettu tulee ja lähtee, mutta Marjatta pysyy, jää istumaan ”sen järven rannalle jonka pohjassa pääskynen nukkuu talviunta”.
Jussi Hyvärinen: Olduvain rotko (Kulttuurivihkot)
Jussi Hyvärisen kokoelma Olduvain rotko loihtii kielellisesti hiotun, silti monisärmäisen freskon maailmasta ja sen historiasta. Aluksi pudotaan avaruusalukselta maahan ja nähdään maa ensimmäistä kertaa. Runo vie ihmisen Afrikkaan, ihmisen alkuun. Meno historian poikki ei ole kovin juhlallista, sillä menneisyys ja nykyisyys, myytit, tarinat ja tiede sekoittuvat vallattomasti: ”esi-isät astuvat keltaiseen sukellusveneeseen”. Näin syntyy kuva kuohuvasta maailmasta, jossa pitää juosta naapuria pakoon, kunnes ”mummo pesee ja valkaisee / repaleiksi ammutun sielun”. Mukaan mahtuvat niin keittävät hilkkapääeukot kuin elementtitalot, mopon rassaus, freskon maalaus ja koko sivilisaation ristiriitainen prosessi. Siihen tuo rauhaa lapsen vieminen päiväkotiin. Silti ihminen kurottaa vielä arkielämää suurempaan ulottuvuuteen.
Palkintoraadin pj. Johanna Venhon puhe julkistustilaisuudessa:
”Jokaisessa ihmisessä on Kaikki: uneksija, tiedemies, sotilas ja runoilija”,
kirjoittaa runoilija Risto Ahti, joka täytti äskettäin 80 vuotta.
Meiltä Einari Vuorela -palkintoraadin jäseniltä kysytään usein, miten tunnistaa hyvän runon. Vastaus muuttuu vähän joka kerta kuten elävä runokin muuttuu joka lukemalla. Risto Ahtia seuraten: hyvässä runossa on Kaikki. Äly ja tanssi. Ruumis ja ideat. Nopeus ja syvyys. Hitaus ja kiito.
Palkintoehdokkaiksi valituissa viidessä runokokoelmassa näkyy se, ettei runoilija kirjoita yksin: runo on yhteydessä muuhun kirjoitettuun, kulttuuriin ja historiaan. Hyvä runo ei ole yksinpuhelua, vaan keskustelua. Keskustelu on virkistävää, yksinpuhelu voi turruttaa.
Palkitsemme tänään kaksi kokoelmaa. Se on uutta Einari Vuorela -runopalkinnon pitkässä historiassa. Alun alkaen perustelimme asian niin, että kun palkitsemme kaksi kirjaa, runous saa enemmän ansaitsemaansa huomiota. Lisäksi silloin, kun päätös kahdesta palkittavasta vahvistui, ajattelimme, että Suomessa jaettaisiin tänä vuonna yksi merkittävä runopalkinto vähemmän. Onneksi näin ei lopulta käynytkään.
Meillä on silti kaksi runopalkinnon saajaa tänä vuonna.
Jussi Hyvärisen kokoelma Olduvain rotko loihtii kielellisesti hiotun, silti monisärmäisen freskon maailmasta ja sen historiasta. Rotkossa on valoa, tulta, mutaa ja kiviä ja sieltä kasvaa koko inhimillinen kulttuuri, kaikki tämä aineeton ja aineellinen, jonka läpi voidaan toisiamme kohti kurkottaa.
Sirpa Kyyrösen Nimesi on Marjatta avautuu runsaana ilmansuuntiin ja maan alle. Se näyttää naisten reitin ja sille luotuja maamerkkejä. Ruumista ja henkeä ei voi erottaa eikä ihminen alistu määrittelyihin. Ihminen syntyy keskeltä alkumerta, jonka on muovipusseineen saastuttanut.
Näitä kahta vahvaa Einari Vuorela -palkittavaa kokoelmaa lukiessa mietin sitä, miten herkästi
runous jää julkisuudessa paitsioon ja äänekkäämpien ilmaisumuotojen alle. Runoilijoita se ei estä kirjoittamasta: hyvää runoa syntyy ja julkaistaan paljon, se on vuosi vuodelta parempaa. Myös äänikirjat voivat avata uusia reittejä runokirjojen luo. Runous sopii proosaa paremmin kuunneltavaksi, sen alkulähdehän on suullisessa perinteessä. Runon kuunteleminen tuo kokemukseen yhden keskustelijan lisää: sitä ääneen lukevan tulkitsijan.
Runo ja uni ovat sukulaisia keskenään, niiden tavassa katsoa maailmaa on jotain samaa. Unet ovat meille tuttuja, ja runokin on lähellä sydäntä. Tänä iltana, kun kaivaudut väsyneenä peiton alle ja sytytät yölampun, älä ota käteen kännykkää yöpöydältä. Ota runokirja. Tai sulje silmät ja kuuntele runoja. Saat valppaat ja syvät unet. Unien maastossa kohtaamme toinen toisemme. Ja jos hyvin käy, myös oman itsemme.